lauantai 26. tammikuuta 2019

Muista armahtaa itsesi



Voi ei, joko se on ohi... Ensimmäinen opiskeluviikko ja improvisaatio-, ilmaisu- ja ryhmäytymisviikonloppu. Yhdellä sanalla ilmaistuna, Mieletön!

Perjantai iltana meitä innokkaita laulunopiskelijoita kokoontui auditorioon sankka joukko. Kokoonnuimme piiriin ja aloitimme, jo opiskeluajoilta tutuksi tulleella nimileikillä, jossa piti oppia muistamaan kunkin nimi ja kasvot. Leikkejä variaatioitiin, lisättiin eläimiä ja adjektiiveja... Pikku hiljaa nimi ja kasvo alkoivat täsmätä toisiinsa. Eräs tehtävä oli esitellä minuutin ajan itseä parille ja pari esitteli toisen ryhmälle. Oli mukava kuulla, millaisia ammatteja ihmisillä oli ja mitä kukin on tehnyt.

Toinen puoli perjantai -illasta käytettiin laulamiseen. Teimme maanantailta tuttuja harjoituksia afrikkalaisen laululeikin parissa, lauloimme kaanonissa ja liikkuen tilassa stemmaa sekoitellen, taputimme rytmiä ja uutena, sadetanssi! Sateen ääni toteutettiin naputtamalla sormilla ääntää kämmenpohjaa vasten. Rytmiä muuttamalla saatiin ryhmänä aikaa efekti, kuin sadetta!

Näin jokunen viikko sitten unen, missä taiteilija -kolleegani ja ystäväni kanssa toteutimme tulevassa taidenäyttelyssämme, mahdollisessa installaatiossa, performanssia. Installaatio on jo olemassa oleva. Viime kesänä toteutettu teos, josta on ollut puhetta jatkojalostaa ideaa... 

Unessa istuimme katetun pöydän ääressä, omituisilla teekutsuilla, luonnollisenkokoisen nuken kanssa, jonka ryhti on romahtanut. Soitimme itse kehittelemillämme soittimilla (myöhemmin muistin kristallikulhot). Soittimista lähtevä ääni oli ylimaallisen upea ja yhtyi äänellä itkuuni. 

Herättyäni, en unesta muistanut kuin asetelman ja tunnelman. Minua häiritsi, mikä ääni oli, millä tuotimme ääntä ja miten teos oli niin ylimaallisen upea? Pähkäilin viikkoja, en muistanut unta. Jokin minussa ei luovuttanut, se oli merkittävä uni. 

Viimeaikoina uneni ovat olleet ennakoivia taideprojekteja. Näen, että maalaan tai toteutan jotain teosta, mutta en muista herättyäni mikä se on. Alan maalaamaan ja teoksen valmistuessa havahdun, tässä se nyt on, unen teos. 





Yllättäen sadetanssi sai jonkun palasen loksahtamaan päässäni, oivallus miten ääntä voidaan tuottaa muutenkin kuin perinteisillä soittimilla. Muistin unen kristallikulhot. Soitimme kristallikulhoja! Tietenkin!

Installaatiossa, Omituiset teekutsut, nukke tai henkilö on kirkunnut kristallilasit rikki. Ajatus teoksessa oli, että henkilö kutsuu joka vuosi teekutsuille vieraat, jotka eivät koskaan saavu. Miten kukaan voisikaan saapua, kutsukirjeillä ei ole vastaanottajaa ja ne on annettu tuulen vietäviksi. Henkilö toivoo ja hartaasti uskoo, että vielä joskus joku tulisi. Hän masentuu kun niin ei tapahdu.

Jatko -ideassa on heitetty ilmaan ajatus eheytymisestä. Kaikki on vielä mahdollista korjata. Ääni ja itku ovat korjaavia, eheyttäviä ilmaisutapoja. Siksi soitamme kristallikulhoa ja itken. 

Näin eri taiteiden välillä syntyy vuoropuhelua ja oivalluksia. Musiikin opintojen myötä saan myös työkaluja toteuttaa kuvataiteessa vaikka mitä!

Lauantai -aamuna jatkettiin ilmaisu- ja improvisaatioharjoitusten parissa melko samalla kaavalla mitä perjantaina aloitimme, eri varjaatioita ja nyt tuotiin esiintymistilanteita mukaan. Jokainen vuorollaan esiintyi keksitysstä tilanteessa. Pelin nimi oli tyrmää pois. Henkilö vaihtui tilanteessa, siinä vaiheessa kun hän itse tyrmäsi toisen ehdotuksen. Toinen yritti saada toista leikkimielisesti pelistä pois. Tilanteista kehittyi koomisia ja nauroimme välillä kippurassa. Harjoitukset saivat aikaan ryhmässä vapautumista, iloa ja yhteenhitsautumista, joka oli viikonlopun tarkoituskin.

Toisen puolikkaan lauantai päivästä jakoi esiintymisjännityksestä ja peloista keskustelu! Tämä keskustelu oli äärimmäisen tärkeä, sillä viime syksynä minulla oli todella raskasta laulaa kuorossa juuri näiden syiden takia. Esillä olo ei niinkään jännitä, vaan blakcout, mokaaminen, huokoinen, ohut ääni, kehon ja äänen lukkiutuminen, kiristynyt ääni, paskafiilis, epävarmuus... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihanaa kuulla, että en ole ainoa. Mokasminen on sallittua, se ei tee minusta huonoa laulajaa tai ihmistä. Suuret tähdetkin mokaa ja aloittaa alusta.  JA NÄISTÄ SAA PUHUA ÄÄNEEN! Kullan arvoinen kokemus jakaa ryhmänä kokemusta. Esille tuli tahdostani riippumattomat tilanteet, lihakset jotka jännittyy ja saa aikaan "ääniongelman" jota ei oikeasti ole. Sekin, että kaikkia ihmisiä en voi voittaa puolelleni. Se om pakko hyväksyä.
Syntyi oivallus etten olekkaan huono tai paska! Monesti jossakin tilanteissa kun itse huomaa, että nyt ääni ei tule ulos niin kuin sen pitäisi ja tuntee häpeää, se saattaa olla kuulijalle hyvinkin koskettava kokemus. Hän ei huomaa mitään ongelmaa.

Laulunopettaja puhui myös turva-esineestä. On sallittua ottaa esiintymiseen jokin esine, jonka voi laittaa esille johonkin näkyvään paikkaan, tai vaikka taskuun. Esineen tarkoitus on tuoda turvaa itselle. Paljon hyviä neuvoja ja konkreettisia asioita, jotka auttaa pelkojen ylipääsemisessä.

Itsensä armahtaminen. Joskus jokainen mokaa. Se on siinä. Ei sitä pidä kuukausiksi jäädä pohtimaan ja ryvettyä siinä. Kiitä itseäsi kun onnistut. Lauluopettaja neuvoi. Viisaita neuvoja, mutta minulle siinä siinä riittää paljon opeteltavaa!

torstai 24. tammikuuta 2019

Opettelen riittämään itselleni....




Ensimmäinen viikkoa ATPOa kohta takana. Viikonloppuna ryhmäytyminen, jossa tutustun opiskelijatovereihini paremmin.

Maanantaina oli ATPOn lauluopettajan kanssa toinen tapaamiskerta. Ennen ATPOn laulutuntia olin jo laulutunti, syksyllä aloittamallani lauluopettajalla. Ääni oli auki ja muutenkin olin virittäytynyt hyvään laulufiilikseen, ehkäpä siksi tuntui, että tunti hujahti minuutissa ohi.

Sain tehtäväkseni tutustua Joonas Kokkosen Illat nimiseen kokoelmaan. Säveltäjä oli minulle uusi tuttavuus. En ole perehtynyt moderniin klassiseen musiikkiin. Kävi, että ihastuin ääriäni myöten dramaattiseen sävellykseen ja runoihin, jotka tuntuivat sielussa asti.

Pieni lintu nyyhkytti lapsellisesti. Se ei tahtonut saada unta. Siltä oli joku kuollut....


Joonas Kokkonen oli 1900 -luvun arvostetuimpia säveltäjiä. Hänen teoksistaan voi mainita mm. Viimeiset kiusaukset. Netistä löytyneessä pienehkössä henkilöhistoriassa mainitaan Villa Kokkonen Tuusulanjärven rannalla. Kokkonen rakennutti taiteilijakotinsa fryygelinsä ympärille. Pieni tutkimusretki Googlessa paljasti kuvan, ja kyllä tuon rakennuksen muistan nähneeni monta kertaa Tuusulanjärven Rantatiellä kuljeskelleena. Lämmin tuulahdus kävi, sillä Tuusulan rantatie on minulle tärkeä paikka opiskeluvuosinani.

Suuria sametinmustia perhosia putosi kuolleina maahan! 


En löytänyt netistä Kokkosen Illat teosta, mistä sen olisi voinnut kuunnella. Kirjasto auttoi tässä asiassa. Puolestaan löysin mielenkiintoisen linkin runoilija Katri Valaan. Kokkonen sävelsi teoksen Valan runoihin. Koska musiikki ja kolme runoa saivat kulkemaan selkää pitkin kylmät väreet, kiinnostuin runoilijasta: Mitä hänen tuotantonsa sisältää, ja millainen runoilijamuotokuva hän on ollut. Katri Valan elämästä löytyi artikkeli, joka kertoi runoilijan traagisesta elämästä. Illat teoksen runoista päättelen näin pintapuolisesti,  häneen ensitutustuessani, että kyseessä on ollut varmasti herkkä sielu ja jotain selittämätöntä yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan koin lehtijutun luettuani.
Oli kertakaikkisen upea löytö laulunopettajaltani tämä Kokkosen Illat!


Laulutunnilta hyppäsin sitten toiselle tunnille, Kuoro- ja yhtyelaulun pariin. ATPOn ensimmäinen ryhmätunti. Kerääntyessämme laululuokkaan aistittavissa oli positiivista jännitystä, mitä kurssi mahtaa pitää sisällään, mitä teemme ja mitä mahdamme laulaa. Infotilaisuudesta tuttuja kasvoja, mutta jokunen uusikin kasvo liittyi joukkoomme. Ensivaikutelma ryhmästä oli positiivinen. Ryhmä ryhmäytyi heti. Se on positiivista, sillä kokemukseni mukaan ekat hetket kertoo ryhmähengestä paljon, millaiseksi se muodostuu tai muodostuuko sitä. Minulle erityisen tärkeä kokemus oli se, että alusta asti ryhmähengessä oli aistittavissa positiivinen vire, oli eri ikäisiä, eri taustoista ja erilaisia ihmisiä ja kaikilla oli kivaa. Parityöskentelyssä, parit löytyi heti, kukaan ei jäännyt ulkopuoliseksi. Koin olevani näkyvä ja kuuluvani joukkoon!

Laulaminen oli alkuun ryhmäytymistä ja leikkiä, tutustuttiin hetki toisiimme. Taputtelimme rytmiä lauloimme ja nauroimme. Huh, minulle tuottaa rytmi ja tuntemattomassa ympäristössä esillä olo haasteita. Mutta äkkiä huomasi, että rytmiin pääseminen ei ollut helppoa monellekaan ja kannustavassa, avoimessa ilmapiirissä uskalsi heittäytyä, ja kas kummaa pian kädet taputtavat, jalka polki ja laulu soi oikein! Sain olla ihan oma itseni. Näkyvä.

Opettaja jakoi meidät ääniemme mukaan stemmoihin. Minun stemmakseni tuli ensimmäinen sopraano. Ihanaa kun on kerrankin reilunkokoinen kuoro, pääsee laulamaan laajemmalla skaalalla ja kerrankinsydämensä kyllyydestä laulamaan korkealta ja kovaa yhdessÄ muiden kanssa!



Olin maanantain jälkeen niin tiloissa, että tuntui tiistainakin vielä kun olisin ollut seitsämän metriä ilmassa. Pianotuntikin sujui tiistai iltapäivällä kuin vettä vain, nautin suunnattomasti. 

Mitä opin maanantaista? No sen, että syntyi oivallus ettei minussa mikään valuvikaa olekkaan. Peili joka minulle aikanaan annettiin, joka kertoi ja huusi minun olevan vääränlainen, oli viallinen. En minä. Nyt saan viimein ottaa tuon vääristyneen peilin seinältä ja paiskata sen tuhansiin sirpaleisiin. Saan asettua uuden, kirkkaan ja aidon peilin ääreen. Katsoa itseäni ilman viallisuutta. Ihmetellä, kuka minä mahdankaan olla. 
 Toisin putoan surkeuden kuoppaan vielä satoja kertoja, mutta nyt ensikerran koen että häkkiinsä suljetun laululinnun on mahdollista olla vapaa. Huono itsetunto tai huonommuus ei tarvitse määrittää koko loppuelämää. Virheet, joista olen itsäni suunnattomasti sättinyt ja viime syksynä vähältä on ollut, että lopetan laulamisen kokonaan, eivät olekkaan valuvikoja vaan Carraran marmorinkappaleen hiomattomia, työstämättömiä särmiä ja kulmia joita työstämällä saadaan esiin aarre, todellinen, viimeistelty muoto. Jonakin päivänä on mahdollista saatan todeta: Minä riitä itselleni. Kenelle muulle minun muka pitäisi riittää? Mutta nyt, vielä opettelen riittämään itselleni. 
Kun riitä itselleni. En ole enää riippuvainen toisten ihmisten sanomisista tai katseista. 

Keskiviikkona oli vuorossa Musiikin tuntemus, minulle tutumpi nimike taidehistoriaa opiskelleena, musiikin historia. Jos kuvittelinkaan Musiikin historiaa kuivaksi luennoiksi (mielenkiintoista se taidehistoriakin on ollut, joten, en kuvitellut musiikin historian olevan sen tylsempää), niin mitä vielä! Antiikista Barokkiin tutustuessamme olin ammuttu jo aika-avaruuteen! Pythagoraan, Platonin ja Aristoteleen nimien maininta vei minut kuvataiteen maailmaan ja pari viikkoa sitten lukemani lause Pythagoraan viritysjärjestelmästä (kirja: Erkki Lehtiranta, Musiikki, henkisyys ja hyvinvointi), joka jäljittelee myös planeettojen järjestelmää, sai minut pohtimaan värien ja muotojen suhdetta musiikin harmonioihin. Olen vakuuttunut että musiikilla ja kuvataiteella on yhteyksiä toisiinsa. Taiteiden välinen avaruus laajenee koko ajan kun alan tiedostaa ympäristöä, musiikin viritysjärjestelmiä, värien ja muotojen maailmaa suhteessa musiikkiin.  Kyse on etsimisestä ja löytämisestä! 

maanantai 7. tammikuuta 2019

Laulutunti





Tänään se sitten alkoi, unelmani ja viime kuukausina niin hartaasti toivomani ja odottamani
Musiikin perusopinnot.
Oli ensimmäinen laulutunti ATPOssa.

Opettajakseni tuli räväkkä, hyväntuulinen nainen, jolla tempperamenttia piisaa. Meillä resonoi. Lauluopiskelijan ja opettajan yhteensopivuus on tärkeää. Sopiva laulunopettaja saa oppilaalta vaikka mitä irti, kun taas ei yhteensopivat palaset saavat pahimmillaan aikaan äänellisiä lukkoja.


Alkuun kävimme opettajan kanssa pintapuolin toiveitani ATPOsta lävitse. Musiikin teoriaa, laulutekniikkaa, säveltapailua. Ensimmäisen puolen vuoden aikana tutustun eri genreihin ja miten niitä lauletaan; Maailmanmusiikki ja ulkomaalainen iskelmä, suomalainen iskelmä, jazz ja blues, pop ja rock ja klassinen. Tiedossa on luentoa laulajan fysiologiasta. Ryhmäopinnoissa keskitymme yhtenä isona kuorona laulamiseen ja vähitellen meistä koostuu pienempiä palasia, keväällä tiedossa on musikaali. Ensimmäisen lukukauden opinnoissa tutustumme myös musiikin historiaan.


Opettajastani paljastui, että hän on suuri kuvataiteen ystävä. Hän heitti idean, että näyttöjä on minun kohdaltani mahdollista soveltaa vaikka kuvataiteisiin. Sekös minulle on mieluista, kuten olen tehnyt, ppiikkitaiteita on tullut harrastettua.

Tässä vaiheessa on ilo todeta, matka oman ääneen onnollut huikea ja terapeuttinen. Olen todella tuntenut luissa ja ytimissä musiikin ja taiteen parantavan vaikutuksen. Kun syksyllä 2012 aloitin amkssa pedioppilaana laulutunnit, minulla ei ollut aavistustakaan, että muutaman vuoden päästä aloittaisin musiikin perusopinnot pitkälle koulittuna koloratuurisopraanona. En kuvitellut koskaan saavani omaa ääntä, tai olevani näkyvä!


Ohjeeksi ensimmäisellä tunnilla sain tutun muistutuksen, "Älä tee liikaa". Laulajan tulee oppia käyttämään voimaa sopivassa suhteessa, silloin vähän kipeänäkin jaksaa laulaa!
Jos laulamisesta tulee fyysisesti raskaan oloista, tietää, että tekee jotain väärin.Herkästi käytän liikaa voimaa ja uuvahdan kun energia alkaa loppua.  Liika tekemisen  kanssa saankin olla herkkä. Viime kuukausina kun olen listannut punakynällä vajavuuksiani olen monesti pistänyt merkille, jonkinlaisen uuvahtamisen. Itselle pitää tästä lähtien kirjoittaa muistilappu: "Käytä voimaa sopivassa suhteessa!"


sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Erään olennon synty



Olen kuvataiteilija, äänellä itkijä ja laulaja.
Olen harrastanut laulua aktiivisesti seitsemän vuotta ja rakastanut musiikkia ikäni.
Laulu oli ennen kuvia, mutta kuvista tuli ammattini.

En harrastanut lapsena musiikkia. En tiennyt miten sen parissa aloittaa. Vuosia minulla oli uskomus, että vain niillä on oikeus musiikkiin joiden lahjat huomataan. Haaveilin, että joskus saisin kutsun laulaa kuorossa.

Viisitoista vuotiaana aloitin pianotunnit. Muutaman kuukauden jälkeen väsyin. Tuntini aiheutti kaikenlaista trenaamista. Harjoittelulle ei ollut sijaa sen hetkisessä elämässäkään. Myöhemmin totesin.
Kuulin luokkalaisiltani, miten tuttu oli aloittanut laulutunnit yksityisellä opettajalla. Haaveilin salaa, joskus minäkin...

Kaksikymmentäviisi vuotta  täytettyäni sain viimein odottamani kirjeen. Seurakunnan kuoro etsi uusia laulajia. Liityin koelaulun jälkeen innokkaasti mukaan. Aloitin pianotunnit. Vuoden aikana sain rohkeutta, mutta seuraavana syksynä otti takapakkia. Äänessäni olikin vikaa, en kelvannut sopraanoon ja sain passituksen laulutunneille.

Aloitin laulutunnit musiikkipedagogi -oppilaiden pedioppilaana avoimessa ammattikorkeakouluissa. Sain melko pian kuulla, että ääni - alaltani olen koloratuurisopraano ja ääneni "avautuminen" vie vuosia. Alkuun ääni saattaa kuulostaa rouhealta, vikaa siinä ei ole.

Koulussa opin laulamisen perustekniikat ja hengittämisen. Sain osallistua jouluna ja keväällä oppilaskonsertteihin, joissa piti laulettava kappale osata ulkoa. Se toi itseluottamusta henkilölle, jolle esiintyminen oli ollut tuottanut kohtuuttomia vaikeuksia ja jonka itsetunto oli säpäleinä.

Kesällä osallistuin laulun intensiivikurssille, josta oppia ja varmuutta tuli lisää. Tutustuin Harmoniseen yläsävel- lauluun, johon ihastuin ja halusin tulevaisuudessa oppia sitä enemmän. Opetus valitettavasti kyseisessä laulutekniikassa on Helsinki -painotteinen. Harvoin löysin tilaisuuksia laulaa yläsäveliä säännöllisesti.

Koulussa opiskeluoikeus oli kolme vuotta, mutta laulutunneille piti pyrkiä joka syksy. Pidin itsestään selvänä, että seuraavana syksynä jatkaisin laulutunteja. Vuosi oli mennyt hyvin.  Oli pettymys kuulla, että laulutunnit kohdallani olisivat siinä. En enää pääsisi pedioppilaaksi tulevana lukuvuotena. Lahjakkaimmat pääsivät edelleni.

Keskiviikko- iltana sain yllättävän puhelun lauluopettajaltani. Laulutuntini jatkuisivat puolivuotta. Jatkoin opintoja syksyn ajatuksella, että tämä on nyt viimeinen syksy kun laulan! Loppukonsertin jälkeen lauluopettajani halasi ja kiitti minua yhteisestä ajasta ja kehotti jatkamaan laulun parissa. Ajattelin itsekseni, että niin ei käy!

Tuli Tammikuu. Jälleen  sain yllättävän puhelun. Minulle soitti uusi laulunopettaja. Saisin jatkaa laulutunteja kevään.

Kesällä 2014 googletellessa kesän maalauskursseja, huomasin Otavan opiston Ooppera ja Liedlaulukurssin.
Ilmoittauduin kurssille. Se oli arvokas, mutta antoi ehkä tarvitsemani potkun jatkoa ajatellen.
Kurssilla eri tasoisia laulajia oli noin kymmenen. Opetus tapahtui pienryhmässä. Opin  selkeitä teknisiä asioita, avaamaan esim. suuta. Sain kuulla olevani ääni -alaltani koloratuurisopraano. Esiintymis- ja heittäytymiskokemusta kurssi toi, sillä jokainen opetustilanne tapahtui ryhmän edessä. Oli antoisaa seurata toisen oppimista. 

Syksyllä 2014 epäilin, että kolmannelle vuodelle minun olisi turha hakea. Koulun viimeinen toimintavuosi alkoi.

En saanut opiskelupaikkaa tulevalle lukuvuodelle pedioppilaana. Tieto tuli siinä vaiheessa kun opistossa lukuvuosi oli jo käynnissä ja kaikki laulutunnit täynnä. Hetken aikaa seisoin tyhjän päällä, kunnes soitin opistoon ryhmätunnista joka näytti vajaalta. Hetken selvittelyn jälkeen kerotiin, että ryhmään ei ollut ilmoittautunut kuin yksi henkilö. Jos hän olisi kiinnostunut vielä tulemaan tunneille, opetus alkaisi meille kahdelle. Pian sain tietää, että ryhmä oli koossa. Ensimmäiselle ryhmälaulutunnille meidän lisäksi mukaan ilmoittautui yllättäen kolmaskin henkilö.

Kolmas laulutunti vuosi oli merkittävä. Opettajana tänä vuonna toimi kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikkaan perehtynyt laulupedagogi Lea Orpana. Opiskelin laulua pienryhmässä kuten kesänkurssilla. Kurssilla kanssani oli vasta-alkajia. Henkilöitä jotka olivat ikänsä haaveilleet laulamisesta, mutta rima lähteä laulamaan oli korkea. Sain tutustua autenttiseen ja kauniiseen ihmisääneen. Näin  ja koin rinnalla kulkijana miten ihminen, joka oli arkaillen laulanut, puhkesi kukkaan ja avautui, rohkaistui ja alkoi ottamaan äänellä omaa paikkaansa tilassa.
Minulla oli ajatus jatkaa lauluopintojani hyväksi kokemassani ryhmässä, mutta lauluopettajani suositteli Risto Saarmania, konservatorion tunnit kun olivat minulle vähän liian arvokkaita. 

Jatkoin lauluopintojani kesällä laulun intensiivikurssilla tutuksi tulleen lauluopettajan Bianca Höslin yksityistunneilla. Syksyllä pääsin Risto Saarmanin oppilaaksi ja sain kolmivuotisen opiskeluoikeuden.

Vuoden päästä syksyllä liityin ortodoksiseen kuoroon. Etsin yhteyttä resitatiivisen laulutavan ja yläsävel-laulutavan välillä. Yläsävel -laulua ei ollut tarjolla kuin Helsingissä ja minulla oli palava halu oppia laulamaan puhtaalla ihmisäänellä. En tiedä mistä sain rohkeuden kysyä mukaan kuoroon, en kylläkään tiennyt laulajien vaatimuksista mitään. Kuoroon minua houkutti kaunis kirkkomusiikki, ortodoksinen teologia ja ihmisäänellä tuotettu musiikki. En osannut arvata mille matkalle minut sysättiin. Matka omaan ääneen ja näkyväki kasvuun alkoi tästä!

Ortodoksisen kirkkomusiikin rinnalla jatkoin edelleen laulutunteja ja syksyllä 2016 tarjoutui useampikin tilaisuus jatkaa harmonista yläsävel-laulua. Sain kuulla palautetta, että ääneni oli kaunis ja rohkeuttani laulaa arvostettiin. Se antoi valtavan tuen sille, että koin kuuluvani joukkoon, olevani tarpeeksi hyvä ja riittävä. Kesällä olin jälleen laulun intensiivikurssilla oppimassa uutta ja kertaamassa vanhaa. Opetus tapahtui jälleen pienryhmässä. Sain kuulla osaavani jo paljon, nyt vuorossa oli kaiken oppimani käytäntöön paneminen. 

Kuorossa tuli vuosi täyteen. Törmäsin seinään. Tällä kertaa ongelmia ei aiheuttanut ääni, vaan uusien sävelmistöjen ja kaavojen omaksuminen. Painiskelin valtavien itsetunto-ongelmien kanssa.

Loppuvuodesta tutustuin itkuvirsiin. Niistä tuli tärkeä ilmaisukanava. Itkulla koin saavani itsestäni ulos ahdistusta ja pahaa oloa, jota olin kantanut panssarina mukanani vuosia. Itkuvirret pitivät asioita sisältäni liikkeelle. Koin vapautuvani. Kun itkukurssille menin, en ajatellut että sillä tulisi olemaan valtava merkitys minulle. Vielä vähemmän kuvittelin, että minusta kuoriutuisi esiintyvä taiteilija. Kurssi oli perin juurin vaikuttava. Panssarin pudotessa yltäni kolisten itkun myötä, jotain uutta hiipi tilalle...

Kevättä kohden  laulamisen itsetunto -ongelmat pahenivat. Jaksoittain oli huippuhetkiä, kunnes taas jokin moka pudotti minut aallonharjalta kivipohjaan. Koin valtavaa ahdistusta. Koin riittämättömyyttä. Minussa täytyi olla jokin perusteellinen valuvika. Äänikin tuntui välillä käheältä ja hennolta. Olin paniikissa, laulu merkitsi minulle tässä vaiheessa valtavasti. Kuorosta oli tullut rakas. Olin kokenut niin paljon ja olin saanut tulla näkyväksi äänen kautta. Tähänkö nyt kaikki loppui? Olin varma, että lennän kuorosta kuin leppäkeihäs. Hyvästi laulaminen! Jäisihän minulle sentään itkuvirret...

Itkuvirret tuntuivat olevan toimiva terapiamuoto. Uudenlainen ja vahva ilmaisukanava. Samaan aikaan kun kipuilin laulamisen kanssa, saatoin toisaalla tehdä performanssia itkijänä.

Debytoin "julkisena" itkijänä Maaliskuussa ystävien kanssa rasismin vastaisessa illassa. Ilta oli menestys. Saimme performanssistamme positiivista ja kannustavaa palautetta heti esityksen jälkeen. Palautetta on tullut usealta suunnalta senkin jälkeen vielä puolivuotta myöhemmin. Esitys pureutui vaikuttavalla tavalla katsojien mieleen. 



Kesällä oli jälleen laulun intensiivikurssilla. Laulamisen perusasioiden äärellä jälleen. Kyljet auki ja aktiivinen kieli. Oli oppi joka jäi mieleen. Kesän tein tulevaa taiteiden yötä varten poikkitaiteellista installaatioprojektia, jossa oli säveltämäni ja sanoittamani Itku Satakielelle. 
Tuli loppukesä. Yllättävät tapahtumien summat veivät minut Elämänpuu nimiseen bändiin laulajaksi. Elämänpuu nimisen teoksen ensi-illassa ymmärsin, että olin kulkenut pitkän tien laulun ja itseni kanssa. Olin piirtynyt näkyväksi. Kivuttomasti untuvikko ei kuoriutunut ja kivutonta laulaminen ei ole ollut senkään jälkeen. Syksyyn on mahtunut itkua ja naurua, tasaisempaa aikaa.  Heilahduksia suuntaan ja toiseen. 

Syksy toi tullessaan uuden lauluopettajan, äänenkäytön lyhytkurssin, iloa, riemua omasta äänestä ja uuden oppimisesta, surua ja itkua armottomalta tuntuvien haasteiden,  oman riittämättömyyden ja keskeneräisyyden edessä. Itsetunto-ongelmat sen kun tuntuivat lisääntyvän ja vaikuttavan ikävällä tavalla ääneen. Pohdin vakavissani laulamisen lopettamista. Samaan aikaan  ymmärsin, että lopettaessani en vain menetä ääntäni, vaan kokemuksen kuulua joukkoon, kokemuksen olla näkyvä ja myös itkuni... 

Kun tilauksesta, Iiris ja Demian Seesjärvi tulivat pitämään  Häpeästä hiljaiset kurssin. Osallistuin Iiriksen luennolle kurssia edeltävänä iltana hieman häpeillen. Kurssi oli suunnattu heille, joille äänellinen häpeä tuotti ongelmia. Minä lauloin kuorossa ja laulutunnilla ja jopa joskus koin olevani siinä ihan hyvä. Joskus olin laulanut ongelmitta täysin rinnoin. Kehtaakos sitä sillä laulutaustalla mennä Häpeästä hiljaiset kurssille? 

Iiriksen luennon jälkeen tiesin olevani juuri oikealla kurssilla. Ymmärsin viimein olevani häpeäidentiteetin omaava ihminen. Löysin luennolta itseni.