sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Erään olennon synty



Olen kuvataiteilija, äänellä itkijä ja laulaja.
Olen harrastanut laulua aktiivisesti seitsemän vuotta ja rakastanut musiikkia ikäni.
Laulu oli ennen kuvia, mutta kuvista tuli ammattini.

En harrastanut lapsena musiikkia. En tiennyt miten sen parissa aloittaa. Vuosia minulla oli uskomus, että vain niillä on oikeus musiikkiin joiden lahjat huomataan. Haaveilin, että joskus saisin kutsun laulaa kuorossa.

Viisitoista vuotiaana aloitin pianotunnit. Muutaman kuukauden jälkeen väsyin. Tuntini aiheutti kaikenlaista trenaamista. Harjoittelulle ei ollut sijaa sen hetkisessä elämässäkään. Myöhemmin totesin.
Kuulin luokkalaisiltani, miten tuttu oli aloittanut laulutunnit yksityisellä opettajalla. Haaveilin salaa, joskus minäkin...

Kaksikymmentäviisi vuotta  täytettyäni sain viimein odottamani kirjeen. Seurakunnan kuoro etsi uusia laulajia. Liityin koelaulun jälkeen innokkaasti mukaan. Aloitin pianotunnit. Vuoden aikana sain rohkeutta, mutta seuraavana syksynä otti takapakkia. Äänessäni olikin vikaa, en kelvannut sopraanoon ja sain passituksen laulutunneille.

Aloitin laulutunnit musiikkipedagogi -oppilaiden pedioppilaana avoimessa ammattikorkeakouluissa. Sain melko pian kuulla, että ääni - alaltani olen koloratuurisopraano ja ääneni "avautuminen" vie vuosia. Alkuun ääni saattaa kuulostaa rouhealta, vikaa siinä ei ole.

Koulussa opin laulamisen perustekniikat ja hengittämisen. Sain osallistua jouluna ja keväällä oppilaskonsertteihin, joissa piti laulettava kappale osata ulkoa. Se toi itseluottamusta henkilölle, jolle esiintyminen oli ollut tuottanut kohtuuttomia vaikeuksia ja jonka itsetunto oli säpäleinä.

Kesällä osallistuin laulun intensiivikurssille, josta oppia ja varmuutta tuli lisää. Tutustuin Harmoniseen yläsävel- lauluun, johon ihastuin ja halusin tulevaisuudessa oppia sitä enemmän. Opetus valitettavasti kyseisessä laulutekniikassa on Helsinki -painotteinen. Harvoin löysin tilaisuuksia laulaa yläsäveliä säännöllisesti.

Koulussa opiskeluoikeus oli kolme vuotta, mutta laulutunneille piti pyrkiä joka syksy. Pidin itsestään selvänä, että seuraavana syksynä jatkaisin laulutunteja. Vuosi oli mennyt hyvin.  Oli pettymys kuulla, että laulutunnit kohdallani olisivat siinä. En enää pääsisi pedioppilaaksi tulevana lukuvuotena. Lahjakkaimmat pääsivät edelleni.

Keskiviikko- iltana sain yllättävän puhelun lauluopettajaltani. Laulutuntini jatkuisivat puolivuotta. Jatkoin opintoja syksyn ajatuksella, että tämä on nyt viimeinen syksy kun laulan! Loppukonsertin jälkeen lauluopettajani halasi ja kiitti minua yhteisestä ajasta ja kehotti jatkamaan laulun parissa. Ajattelin itsekseni, että niin ei käy!

Tuli Tammikuu. Jälleen  sain yllättävän puhelun. Minulle soitti uusi laulunopettaja. Saisin jatkaa laulutunteja kevään.

Kesällä 2014 googletellessa kesän maalauskursseja, huomasin Otavan opiston Ooppera ja Liedlaulukurssin.
Ilmoittauduin kurssille. Se oli arvokas, mutta antoi ehkä tarvitsemani potkun jatkoa ajatellen.
Kurssilla eri tasoisia laulajia oli noin kymmenen. Opetus tapahtui pienryhmässä. Opin  selkeitä teknisiä asioita, avaamaan esim. suuta. Sain kuulla olevani ääni -alaltani koloratuurisopraano. Esiintymis- ja heittäytymiskokemusta kurssi toi, sillä jokainen opetustilanne tapahtui ryhmän edessä. Oli antoisaa seurata toisen oppimista. 

Syksyllä 2014 epäilin, että kolmannelle vuodelle minun olisi turha hakea. Koulun viimeinen toimintavuosi alkoi.

En saanut opiskelupaikkaa tulevalle lukuvuodelle pedioppilaana. Tieto tuli siinä vaiheessa kun opistossa lukuvuosi oli jo käynnissä ja kaikki laulutunnit täynnä. Hetken aikaa seisoin tyhjän päällä, kunnes soitin opistoon ryhmätunnista joka näytti vajaalta. Hetken selvittelyn jälkeen kerotiin, että ryhmään ei ollut ilmoittautunut kuin yksi henkilö. Jos hän olisi kiinnostunut vielä tulemaan tunneille, opetus alkaisi meille kahdelle. Pian sain tietää, että ryhmä oli koossa. Ensimmäiselle ryhmälaulutunnille meidän lisäksi mukaan ilmoittautui yllättäen kolmaskin henkilö.

Kolmas laulutunti vuosi oli merkittävä. Opettajana tänä vuonna toimi kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikkaan perehtynyt laulupedagogi Lea Orpana. Opiskelin laulua pienryhmässä kuten kesänkurssilla. Kurssilla kanssani oli vasta-alkajia. Henkilöitä jotka olivat ikänsä haaveilleet laulamisesta, mutta rima lähteä laulamaan oli korkea. Sain tutustua autenttiseen ja kauniiseen ihmisääneen. Näin  ja koin rinnalla kulkijana miten ihminen, joka oli arkaillen laulanut, puhkesi kukkaan ja avautui, rohkaistui ja alkoi ottamaan äänellä omaa paikkaansa tilassa.
Minulla oli ajatus jatkaa lauluopintojani hyväksi kokemassani ryhmässä, mutta lauluopettajani suositteli Risto Saarmania, konservatorion tunnit kun olivat minulle vähän liian arvokkaita. 

Jatkoin lauluopintojani kesällä laulun intensiivikurssilla tutuksi tulleen lauluopettajan Bianca Höslin yksityistunneilla. Syksyllä pääsin Risto Saarmanin oppilaaksi ja sain kolmivuotisen opiskeluoikeuden.

Vuoden päästä syksyllä liityin ortodoksiseen kuoroon. Etsin yhteyttä resitatiivisen laulutavan ja yläsävel-laulutavan välillä. Yläsävel -laulua ei ollut tarjolla kuin Helsingissä ja minulla oli palava halu oppia laulamaan puhtaalla ihmisäänellä. En tiedä mistä sain rohkeuden kysyä mukaan kuoroon, en kylläkään tiennyt laulajien vaatimuksista mitään. Kuoroon minua houkutti kaunis kirkkomusiikki, ortodoksinen teologia ja ihmisäänellä tuotettu musiikki. En osannut arvata mille matkalle minut sysättiin. Matka omaan ääneen ja näkyväki kasvuun alkoi tästä!

Ortodoksisen kirkkomusiikin rinnalla jatkoin edelleen laulutunteja ja syksyllä 2016 tarjoutui useampikin tilaisuus jatkaa harmonista yläsävel-laulua. Sain kuulla palautetta, että ääneni oli kaunis ja rohkeuttani laulaa arvostettiin. Se antoi valtavan tuen sille, että koin kuuluvani joukkoon, olevani tarpeeksi hyvä ja riittävä. Kesällä olin jälleen laulun intensiivikurssilla oppimassa uutta ja kertaamassa vanhaa. Opetus tapahtui jälleen pienryhmässä. Sain kuulla osaavani jo paljon, nyt vuorossa oli kaiken oppimani käytäntöön paneminen. 

Kuorossa tuli vuosi täyteen. Törmäsin seinään. Tällä kertaa ongelmia ei aiheuttanut ääni, vaan uusien sävelmistöjen ja kaavojen omaksuminen. Painiskelin valtavien itsetunto-ongelmien kanssa.

Loppuvuodesta tutustuin itkuvirsiin. Niistä tuli tärkeä ilmaisukanava. Itkulla koin saavani itsestäni ulos ahdistusta ja pahaa oloa, jota olin kantanut panssarina mukanani vuosia. Itkuvirret pitivät asioita sisältäni liikkeelle. Koin vapautuvani. Kun itkukurssille menin, en ajatellut että sillä tulisi olemaan valtava merkitys minulle. Vielä vähemmän kuvittelin, että minusta kuoriutuisi esiintyvä taiteilija. Kurssi oli perin juurin vaikuttava. Panssarin pudotessa yltäni kolisten itkun myötä, jotain uutta hiipi tilalle...

Kevättä kohden  laulamisen itsetunto -ongelmat pahenivat. Jaksoittain oli huippuhetkiä, kunnes taas jokin moka pudotti minut aallonharjalta kivipohjaan. Koin valtavaa ahdistusta. Koin riittämättömyyttä. Minussa täytyi olla jokin perusteellinen valuvika. Äänikin tuntui välillä käheältä ja hennolta. Olin paniikissa, laulu merkitsi minulle tässä vaiheessa valtavasti. Kuorosta oli tullut rakas. Olin kokenut niin paljon ja olin saanut tulla näkyväksi äänen kautta. Tähänkö nyt kaikki loppui? Olin varma, että lennän kuorosta kuin leppäkeihäs. Hyvästi laulaminen! Jäisihän minulle sentään itkuvirret...

Itkuvirret tuntuivat olevan toimiva terapiamuoto. Uudenlainen ja vahva ilmaisukanava. Samaan aikaan kun kipuilin laulamisen kanssa, saatoin toisaalla tehdä performanssia itkijänä.

Debytoin "julkisena" itkijänä Maaliskuussa ystävien kanssa rasismin vastaisessa illassa. Ilta oli menestys. Saimme performanssistamme positiivista ja kannustavaa palautetta heti esityksen jälkeen. Palautetta on tullut usealta suunnalta senkin jälkeen vielä puolivuotta myöhemmin. Esitys pureutui vaikuttavalla tavalla katsojien mieleen. 



Kesällä oli jälleen laulun intensiivikurssilla. Laulamisen perusasioiden äärellä jälleen. Kyljet auki ja aktiivinen kieli. Oli oppi joka jäi mieleen. Kesän tein tulevaa taiteiden yötä varten poikkitaiteellista installaatioprojektia, jossa oli säveltämäni ja sanoittamani Itku Satakielelle. 
Tuli loppukesä. Yllättävät tapahtumien summat veivät minut Elämänpuu nimiseen bändiin laulajaksi. Elämänpuu nimisen teoksen ensi-illassa ymmärsin, että olin kulkenut pitkän tien laulun ja itseni kanssa. Olin piirtynyt näkyväksi. Kivuttomasti untuvikko ei kuoriutunut ja kivutonta laulaminen ei ole ollut senkään jälkeen. Syksyyn on mahtunut itkua ja naurua, tasaisempaa aikaa.  Heilahduksia suuntaan ja toiseen. 

Syksy toi tullessaan uuden lauluopettajan, äänenkäytön lyhytkurssin, iloa, riemua omasta äänestä ja uuden oppimisesta, surua ja itkua armottomalta tuntuvien haasteiden,  oman riittämättömyyden ja keskeneräisyyden edessä. Itsetunto-ongelmat sen kun tuntuivat lisääntyvän ja vaikuttavan ikävällä tavalla ääneen. Pohdin vakavissani laulamisen lopettamista. Samaan aikaan  ymmärsin, että lopettaessani en vain menetä ääntäni, vaan kokemuksen kuulua joukkoon, kokemuksen olla näkyvä ja myös itkuni... 

Kun tilauksesta, Iiris ja Demian Seesjärvi tulivat pitämään  Häpeästä hiljaiset kurssin. Osallistuin Iiriksen luennolle kurssia edeltävänä iltana hieman häpeillen. Kurssi oli suunnattu heille, joille äänellinen häpeä tuotti ongelmia. Minä lauloin kuorossa ja laulutunnilla ja jopa joskus koin olevani siinä ihan hyvä. Joskus olin laulanut ongelmitta täysin rinnoin. Kehtaakos sitä sillä laulutaustalla mennä Häpeästä hiljaiset kurssille? 

Iiriksen luennon jälkeen tiesin olevani juuri oikealla kurssilla. Ymmärsin viimein olevani häpeäidentiteetin omaava ihminen. Löysin luennolta itseni.