lauantai 26. tammikuuta 2019

Muista armahtaa itsesi



Voi ei, joko se on ohi... Ensimmäinen opiskeluviikko ja improvisaatio-, ilmaisu- ja ryhmäytymisviikonloppu. Yhdellä sanalla ilmaistuna, Mieletön!

Perjantai iltana meitä innokkaita laulunopiskelijoita kokoontui auditorioon sankka joukko. Kokoonnuimme piiriin ja aloitimme, jo opiskeluajoilta tutuksi tulleella nimileikillä, jossa piti oppia muistamaan kunkin nimi ja kasvot. Leikkejä variaatioitiin, lisättiin eläimiä ja adjektiiveja... Pikku hiljaa nimi ja kasvo alkoivat täsmätä toisiinsa. Eräs tehtävä oli esitellä minuutin ajan itseä parille ja pari esitteli toisen ryhmälle. Oli mukava kuulla, millaisia ammatteja ihmisillä oli ja mitä kukin on tehnyt.

Toinen puoli perjantai -illasta käytettiin laulamiseen. Teimme maanantailta tuttuja harjoituksia afrikkalaisen laululeikin parissa, lauloimme kaanonissa ja liikkuen tilassa stemmaa sekoitellen, taputimme rytmiä ja uutena, sadetanssi! Sateen ääni toteutettiin naputtamalla sormilla ääntää kämmenpohjaa vasten. Rytmiä muuttamalla saatiin ryhmänä aikaa efekti, kuin sadetta!

Näin jokunen viikko sitten unen, missä taiteilija -kolleegani ja ystäväni kanssa toteutimme tulevassa taidenäyttelyssämme, mahdollisessa installaatiossa, performanssia. Installaatio on jo olemassa oleva. Viime kesänä toteutettu teos, josta on ollut puhetta jatkojalostaa ideaa... 

Unessa istuimme katetun pöydän ääressä, omituisilla teekutsuilla, luonnollisenkokoisen nuken kanssa, jonka ryhti on romahtanut. Soitimme itse kehittelemillämme soittimilla (myöhemmin muistin kristallikulhot). Soittimista lähtevä ääni oli ylimaallisen upea ja yhtyi äänellä itkuuni. 

Herättyäni, en unesta muistanut kuin asetelman ja tunnelman. Minua häiritsi, mikä ääni oli, millä tuotimme ääntä ja miten teos oli niin ylimaallisen upea? Pähkäilin viikkoja, en muistanut unta. Jokin minussa ei luovuttanut, se oli merkittävä uni. 

Viimeaikoina uneni ovat olleet ennakoivia taideprojekteja. Näen, että maalaan tai toteutan jotain teosta, mutta en muista herättyäni mikä se on. Alan maalaamaan ja teoksen valmistuessa havahdun, tässä se nyt on, unen teos. 





Yllättäen sadetanssi sai jonkun palasen loksahtamaan päässäni, oivallus miten ääntä voidaan tuottaa muutenkin kuin perinteisillä soittimilla. Muistin unen kristallikulhot. Soitimme kristallikulhoja! Tietenkin!

Installaatiossa, Omituiset teekutsut, nukke tai henkilö on kirkunnut kristallilasit rikki. Ajatus teoksessa oli, että henkilö kutsuu joka vuosi teekutsuille vieraat, jotka eivät koskaan saavu. Miten kukaan voisikaan saapua, kutsukirjeillä ei ole vastaanottajaa ja ne on annettu tuulen vietäviksi. Henkilö toivoo ja hartaasti uskoo, että vielä joskus joku tulisi. Hän masentuu kun niin ei tapahdu.

Jatko -ideassa on heitetty ilmaan ajatus eheytymisestä. Kaikki on vielä mahdollista korjata. Ääni ja itku ovat korjaavia, eheyttäviä ilmaisutapoja. Siksi soitamme kristallikulhoa ja itken. 

Näin eri taiteiden välillä syntyy vuoropuhelua ja oivalluksia. Musiikin opintojen myötä saan myös työkaluja toteuttaa kuvataiteessa vaikka mitä!

Lauantai -aamuna jatkettiin ilmaisu- ja improvisaatioharjoitusten parissa melko samalla kaavalla mitä perjantaina aloitimme, eri varjaatioita ja nyt tuotiin esiintymistilanteita mukaan. Jokainen vuorollaan esiintyi keksitysstä tilanteessa. Pelin nimi oli tyrmää pois. Henkilö vaihtui tilanteessa, siinä vaiheessa kun hän itse tyrmäsi toisen ehdotuksen. Toinen yritti saada toista leikkimielisesti pelistä pois. Tilanteista kehittyi koomisia ja nauroimme välillä kippurassa. Harjoitukset saivat aikaan ryhmässä vapautumista, iloa ja yhteenhitsautumista, joka oli viikonlopun tarkoituskin.

Toisen puolikkaan lauantai päivästä jakoi esiintymisjännityksestä ja peloista keskustelu! Tämä keskustelu oli äärimmäisen tärkeä, sillä viime syksynä minulla oli todella raskasta laulaa kuorossa juuri näiden syiden takia. Esillä olo ei niinkään jännitä, vaan blakcout, mokaaminen, huokoinen, ohut ääni, kehon ja äänen lukkiutuminen, kiristynyt ääni, paskafiilis, epävarmuus... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihanaa kuulla, että en ole ainoa. Mokasminen on sallittua, se ei tee minusta huonoa laulajaa tai ihmistä. Suuret tähdetkin mokaa ja aloittaa alusta.  JA NÄISTÄ SAA PUHUA ÄÄNEEN! Kullan arvoinen kokemus jakaa ryhmänä kokemusta. Esille tuli tahdostani riippumattomat tilanteet, lihakset jotka jännittyy ja saa aikaan "ääniongelman" jota ei oikeasti ole. Sekin, että kaikkia ihmisiä en voi voittaa puolelleni. Se om pakko hyväksyä.
Syntyi oivallus etten olekkaan huono tai paska! Monesti jossakin tilanteissa kun itse huomaa, että nyt ääni ei tule ulos niin kuin sen pitäisi ja tuntee häpeää, se saattaa olla kuulijalle hyvinkin koskettava kokemus. Hän ei huomaa mitään ongelmaa.

Laulunopettaja puhui myös turva-esineestä. On sallittua ottaa esiintymiseen jokin esine, jonka voi laittaa esille johonkin näkyvään paikkaan, tai vaikka taskuun. Esineen tarkoitus on tuoda turvaa itselle. Paljon hyviä neuvoja ja konkreettisia asioita, jotka auttaa pelkojen ylipääsemisessä.

Itsensä armahtaminen. Joskus jokainen mokaa. Se on siinä. Ei sitä pidä kuukausiksi jäädä pohtimaan ja ryvettyä siinä. Kiitä itseäsi kun onnistut. Lauluopettaja neuvoi. Viisaita neuvoja, mutta minulle siinä siinä riittää paljon opeteltavaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti