torstai 24. tammikuuta 2019

Opettelen riittämään itselleni....




Ensimmäinen viikkoa ATPOa kohta takana. Viikonloppuna ryhmäytyminen, jossa tutustun opiskelijatovereihini paremmin.

Maanantaina oli ATPOn lauluopettajan kanssa toinen tapaamiskerta. Ennen ATPOn laulutuntia olin jo laulutunti, syksyllä aloittamallani lauluopettajalla. Ääni oli auki ja muutenkin olin virittäytynyt hyvään laulufiilikseen, ehkäpä siksi tuntui, että tunti hujahti minuutissa ohi.

Sain tehtäväkseni tutustua Joonas Kokkosen Illat nimiseen kokoelmaan. Säveltäjä oli minulle uusi tuttavuus. En ole perehtynyt moderniin klassiseen musiikkiin. Kävi, että ihastuin ääriäni myöten dramaattiseen sävellykseen ja runoihin, jotka tuntuivat sielussa asti.

Pieni lintu nyyhkytti lapsellisesti. Se ei tahtonut saada unta. Siltä oli joku kuollut....


Joonas Kokkonen oli 1900 -luvun arvostetuimpia säveltäjiä. Hänen teoksistaan voi mainita mm. Viimeiset kiusaukset. Netistä löytyneessä pienehkössä henkilöhistoriassa mainitaan Villa Kokkonen Tuusulanjärven rannalla. Kokkonen rakennutti taiteilijakotinsa fryygelinsä ympärille. Pieni tutkimusretki Googlessa paljasti kuvan, ja kyllä tuon rakennuksen muistan nähneeni monta kertaa Tuusulanjärven Rantatiellä kuljeskelleena. Lämmin tuulahdus kävi, sillä Tuusulan rantatie on minulle tärkeä paikka opiskeluvuosinani.

Suuria sametinmustia perhosia putosi kuolleina maahan! 


En löytänyt netistä Kokkosen Illat teosta, mistä sen olisi voinnut kuunnella. Kirjasto auttoi tässä asiassa. Puolestaan löysin mielenkiintoisen linkin runoilija Katri Valaan. Kokkonen sävelsi teoksen Valan runoihin. Koska musiikki ja kolme runoa saivat kulkemaan selkää pitkin kylmät väreet, kiinnostuin runoilijasta: Mitä hänen tuotantonsa sisältää, ja millainen runoilijamuotokuva hän on ollut. Katri Valan elämästä löytyi artikkeli, joka kertoi runoilijan traagisesta elämästä. Illat teoksen runoista päättelen näin pintapuolisesti,  häneen ensitutustuessani, että kyseessä on ollut varmasti herkkä sielu ja jotain selittämätöntä yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan koin lehtijutun luettuani.
Oli kertakaikkisen upea löytö laulunopettajaltani tämä Kokkosen Illat!


Laulutunnilta hyppäsin sitten toiselle tunnille, Kuoro- ja yhtyelaulun pariin. ATPOn ensimmäinen ryhmätunti. Kerääntyessämme laululuokkaan aistittavissa oli positiivista jännitystä, mitä kurssi mahtaa pitää sisällään, mitä teemme ja mitä mahdamme laulaa. Infotilaisuudesta tuttuja kasvoja, mutta jokunen uusikin kasvo liittyi joukkoomme. Ensivaikutelma ryhmästä oli positiivinen. Ryhmä ryhmäytyi heti. Se on positiivista, sillä kokemukseni mukaan ekat hetket kertoo ryhmähengestä paljon, millaiseksi se muodostuu tai muodostuuko sitä. Minulle erityisen tärkeä kokemus oli se, että alusta asti ryhmähengessä oli aistittavissa positiivinen vire, oli eri ikäisiä, eri taustoista ja erilaisia ihmisiä ja kaikilla oli kivaa. Parityöskentelyssä, parit löytyi heti, kukaan ei jäännyt ulkopuoliseksi. Koin olevani näkyvä ja kuuluvani joukkoon!

Laulaminen oli alkuun ryhmäytymistä ja leikkiä, tutustuttiin hetki toisiimme. Taputtelimme rytmiä lauloimme ja nauroimme. Huh, minulle tuottaa rytmi ja tuntemattomassa ympäristössä esillä olo haasteita. Mutta äkkiä huomasi, että rytmiin pääseminen ei ollut helppoa monellekaan ja kannustavassa, avoimessa ilmapiirissä uskalsi heittäytyä, ja kas kummaa pian kädet taputtavat, jalka polki ja laulu soi oikein! Sain olla ihan oma itseni. Näkyvä.

Opettaja jakoi meidät ääniemme mukaan stemmoihin. Minun stemmakseni tuli ensimmäinen sopraano. Ihanaa kun on kerrankin reilunkokoinen kuoro, pääsee laulamaan laajemmalla skaalalla ja kerrankinsydämensä kyllyydestä laulamaan korkealta ja kovaa yhdessÄ muiden kanssa!



Olin maanantain jälkeen niin tiloissa, että tuntui tiistainakin vielä kun olisin ollut seitsämän metriä ilmassa. Pianotuntikin sujui tiistai iltapäivällä kuin vettä vain, nautin suunnattomasti. 

Mitä opin maanantaista? No sen, että syntyi oivallus ettei minussa mikään valuvikaa olekkaan. Peili joka minulle aikanaan annettiin, joka kertoi ja huusi minun olevan vääränlainen, oli viallinen. En minä. Nyt saan viimein ottaa tuon vääristyneen peilin seinältä ja paiskata sen tuhansiin sirpaleisiin. Saan asettua uuden, kirkkaan ja aidon peilin ääreen. Katsoa itseäni ilman viallisuutta. Ihmetellä, kuka minä mahdankaan olla. 
 Toisin putoan surkeuden kuoppaan vielä satoja kertoja, mutta nyt ensikerran koen että häkkiinsä suljetun laululinnun on mahdollista olla vapaa. Huono itsetunto tai huonommuus ei tarvitse määrittää koko loppuelämää. Virheet, joista olen itsäni suunnattomasti sättinyt ja viime syksynä vähältä on ollut, että lopetan laulamisen kokonaan, eivät olekkaan valuvikoja vaan Carraran marmorinkappaleen hiomattomia, työstämättömiä särmiä ja kulmia joita työstämällä saadaan esiin aarre, todellinen, viimeistelty muoto. Jonakin päivänä on mahdollista saatan todeta: Minä riitä itselleni. Kenelle muulle minun muka pitäisi riittää? Mutta nyt, vielä opettelen riittämään itselleni. 
Kun riitä itselleni. En ole enää riippuvainen toisten ihmisten sanomisista tai katseista. 

Keskiviikkona oli vuorossa Musiikin tuntemus, minulle tutumpi nimike taidehistoriaa opiskelleena, musiikin historia. Jos kuvittelinkaan Musiikin historiaa kuivaksi luennoiksi (mielenkiintoista se taidehistoriakin on ollut, joten, en kuvitellut musiikin historian olevan sen tylsempää), niin mitä vielä! Antiikista Barokkiin tutustuessamme olin ammuttu jo aika-avaruuteen! Pythagoraan, Platonin ja Aristoteleen nimien maininta vei minut kuvataiteen maailmaan ja pari viikkoa sitten lukemani lause Pythagoraan viritysjärjestelmästä (kirja: Erkki Lehtiranta, Musiikki, henkisyys ja hyvinvointi), joka jäljittelee myös planeettojen järjestelmää, sai minut pohtimaan värien ja muotojen suhdetta musiikin harmonioihin. Olen vakuuttunut että musiikilla ja kuvataiteella on yhteyksiä toisiinsa. Taiteiden välinen avaruus laajenee koko ajan kun alan tiedostaa ympäristöä, musiikin viritysjärjestelmiä, värien ja muotojen maailmaa suhteessa musiikkiin.  Kyse on etsimisestä ja löytämisestä! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti